Edustajapaikat ja puoluetuki äänien mukaan!

Eduskuntavaalijärjestelmä ja puoluetuki kaipaavat uudistusta.

Kuluvalla kaudella 13 kansanedustajapaikkaa ja yli 9 miljoonaa euroa väärille puolueille.

Suomen eduskuntavaalijärjestelmää on kritisoitu kohta sata vuotta. Useat valtio-oppineet ja oikeustieteilijät ovat vaatineet parannuksia suurimpia puolueita suosivan vaalitavan suhteellisuuteen, jota sovelletaan muunnettaessa äänestystulosta kansanedustajapaikoiksi. Vaalilain uudistamiseksi on järjestetty komiteoita ja toimikuntia, jotka ovat esitelleet monenlaisia korjausehdotuksia, mutta vallassa olevien puolueiden johtoryhmissä ei ole ollut uskallusta ottaa äänestäjien tahdon aiheuttamaa riskiä oman aseman horjumisesta.

Lakeja voi muuttaa vain eduskunta, jota joku nykyisestä järjestelmästä hyötyvistä puolueista aina johtaa. Pukit niin sanotusti ovat sekä vartioimassa kaalimaata että päättämässä kaalimaan vartioiden valintaprosessista. Tilanne ei muutu ennen kuin paine järjestelmän demokratisointiin kasvaa riittävän suureksi.

Vaalipiirijako perustuu ajatukseen äänestäjästä ensisijaisesti heimon edustajana. Kansalaiset on lainsäädännössä sidottu niin vahvasti asuinpaikkoihinsa, että oman alueen edun ajaminen ohittaa kaikki muut poliittiset, periaatteelliset ja ideologiset äänestysperusteet. Demokratian tasapuolisuuden takaajana usein mainittu vaalitavan suhteellisuus, eli puolueen saamien äänien ja edustajapaikkojen suhde, vesitetään Topeliuksen aikaiseen heimoajatteluun perustuvalla, niin sanotulla alueellisella edustavuudella. Äänestäjälle sopiva ehdokas voisi löytyä muualta Suomesta, mutta vaikuttaakseen vaaleissa hänen täytyy antaa äänensä epäsopivammalle ehdokkaalle vaalipiirijaon mukaan. 

Vaalien jakautuessa useaan pieneen piiriin niiden edustajapaikat vähenevät, resoluutio muuttuu karkeammaksi ja äänestäjien tahdon suhde valittuihin edustajiin heikkenee merkittävästi. Lopulta suurimpien puolueiden edun paikkajaon pyöristyksiä vastaan takaa d’Hondtin laskentamenetelmä. 

Vaalipiirien pienet edustajamäärät nostavat äänikynnyksen korkealle ja ohjaavat taktikoimaan puoluevalinnalla niin, että vähiten huonoa suurta puoluetta äänestämällä minimoidaan riski äänen karkaamisesta ei toivotulle puolueelle. Suuret puolueet sitouttavat äänestäjiä kannattajikseen ylläpitämällä äänestyskäyttäytymistä manipuloivaa järjestelmää.

Puoluetuki jaetaan kansanedustajien mukaan, vaikka eduskuntaryhmillä on oma rahoitus. Valtion puolueavustuksena annetaan jokaista edustajaa kohden tietty summa rahaa saman vääristyneen tuloksen perusteella kuin itse kansanedustajapaikat. Puoluetuki ei kuitenkaan liity kansanedustajien kuluihin tai eduskuntatyöhön, sillä eduskuntaryhmien työskentelylle on olemassa erillinen rahoitus. Kansanedustajien palkkojen lisäksi eduskunta rahoittaa avustajien palkat, toimisto- ja kokoustilat, asunnot, matkat, informaatiopalvelut, kielten opetusta, ym. 

Tieto kannatusprosenteista on, mutta rahat otetaan itselle. Eduskuntavaalien koko maan äänestystulos on selkeä ja varmennettu tieto kunkin puolueen kannatuksesta äänioikeutettujen suomalaisten keskuudessa. Tätä ei kuitenkaan oteta huomioon jaettaessa valtion varoja puolueille. Vallassa olleet ovat puoluetuen alusta asti ottaneet ylimääräisiä miljoonia vuosittain omien organisaatioidensa pyörittämiseen ja markkinointiin, vaikka kansanvallan kannalta nimenomaan nyt täysin ilman tukea jätettyjen pienten puolueiden tiedotusta ja julkisuutta olisi aiheellista tukea.

Käytännössä vaaleissa annetun äänen rahallinen arvo riippuu äänestäjän poliittisesta kannasta. Eduskuntapuolueiden sataa tuhatta vuotuista tukieuroa vastaava äänimäärä on kuluvalla kaudella enimmillään jopa 42 000 ääntä, kun suurimmat puolueet saavat saman summan alle 8 000 äänellä. 

Pienten puolueiden tilanne on kaikkein synkin. Eduskunnan ulkopuolelle jäävälle annettu ääni ei ole minkään arvoinen. Kymmenien tuhansien veronmaksajien kannattamat puolueet jäävät täysin ilman puoluetukea ja silti näidenkin äänestäjien veroilla rahoitetaan suuria puolueita. Tukijärjestelmä vaikuttaa suunnitellun pitämään vanhat suuret puoluekoneistot rasvattuina ja lamaannuttamaan mahdollisten haastajien toiminta heti alkuun.

Politiikasta kiinnostuneet houkutellaan valtaa käyttävien puolueiden ryhmäkurin alle. Valtion politiikkaan mukaan pyrkivät joutuvat taktikoimaan valitessaan puoluetta nykyisen lain suosimista vaihtoehdoista, mikäli haluavat päästä vaikuttamaan asioihin. Vanhat yleispuolueet ottavat hoiviinsa ehdokkaita monenlaisilla näkemyksillä matalalla kynnyksellä kerätäkseen kaikki mahdolliset äänet, joita ehdokkaat omalla kampanjoinnillaan saavat haalittua kasaan, sitouttaen ehdokkaan samalla puolueeseen. 

Eduskuntaryhmässä näkemyksistään joustavia kansanedustajia ohjaa kuitenkin puolueen johtoryhmän päättämissä raameissa pitävä ryhmäkuri. Äänestäjällä ei lopulta ole tietoa hänet vakuuttaneiden ajatusten painoarvosta kannattamansa puolueen johdossa.

Poliittisen kentän polarisaatio on kirjoitettu vaalilakiin. Vaalitavan ohjatessa vallan muutamalle suurelle puolueelle, ja vaa’ankielen kääntämiseen riittävän painon joillekin niiden ryhmittymiin sopiville apupuolueille, tulee poliittiseen ilmapiiriin painetta jakautua vahvemmin kahteen toisiinsa vihamielisesti suhtautuvaan leiriin. Kompromissien hakeminen ja kaikille yhteisten asioiden hoitaminen hankaloituu. 

Äänestäjien tahtoon herkemmin reagoiva vaalijärjestelmä vastaisi paremmin erilaisten pienempien ryhmien toiveisiin hajauttaen puoluekentän laajemmaksi verkostoksi, jossa useammalla puolueella olisi enemmän yhteisiä blokkirajat ylittäviä tavoitteita. Tarve ja mahdollisuus konsensukseen pyrkimiseen kasvaisi.

Miljoona ääntä jätetään käyttämättä ja neljännesmiljoona huomiotta. Äänestämällä vaikuttaminen on tehotonta niille, jotka eivät löydä itselleen sopivaa vaihtoehtoa eduskuntapuolueista. Tämän tietävät myös ne yli miljoona äänioikeutettua suomalaista, jotka ovat jättäneet äänestämättä kaikissa eduskuntavaaleissa 1990-luvun alusta tähän päivään. 

Optimistisimmat pienempien puolueiden kannattajat taas menettävät äänensä järjestelmän sivuuttaessa satoja tuhansia jokaisissa eduskuntavaaleissa. Kaikissa muissa pohjoismaissa käytössä olevien yli vaalipiirirajojen ääniä siirtävien tasauspaikkojen puuttuessa suomalaisten ääniä haaskataan huolettomasti. Vuoden 2023 vaaleissa yli 250 000 hyväksyttyä ääntä jäi merkityksettömäksi, kun vaalipiirien sisäisen äänikynnyksen alle jäävät puolueet jäävät samalla piirien välisen ääniseinän taakse. Vastaavalla äänimäärällä suurimmat puolueet saivat kukin 18 kansanedustajaa eduskuntaan.

Tanskan malli puoluetuen ja edustajapaikkojen jaossa. Tanskan politiikan pitkän ajan kehityksen tuloksia yhteiskunnan eri osa-alueilla on kehuttu Suomessa laajasti. Taustalla on vallanpitäjien periaatteellinen näkemys demokratian itseisarvosta ja pyrkimys kansalaisten tasapuoliseen kohteluun oman poliittisen aseman menettämisen uhalla. Suomen vaalijärjestelmä on tasauspaikkojen puuttuessa suhteellisuudeltaan pohjoismaiden heikoin. Tanskassa puolueiden edustajapaikat jaetaan yli sata vuotta käytössä olleen tasauksen avulla niin tarkasti saatujen äänien suhteessa, että erona on lähes vain paikkojen määrän aiheuttama väistämätön pyöristysvirhe. Niin sanottua puoluekentän sirpaloitumista on rajoitettu tasauspaikkajärjestelmän kahden prosentin kynnyksellä. 

Puoluetuen määräytyminen on Tanskassa toteutettu alle tuhannen kannattajan puolueita lukuunottamatta suoraan parlamenttivaaleissa saatuihin äänimääriin perustuen. Vaikka meillä kaikille puolueille annettaisiin niiden ansaitsema osuus valtion avustuksista, jäisi suurimpien puolueiden tuki silti merkittävästi tanskalaisia verrokkeja korkeammaksi. 

Tasapuolisemmin kansan tahdon huomioonottavasta järjestelmästä seuraa Tanskan parlamenttivaalien selvästi suurempi äänestysaktiivisuus, jollaisesta Suomessakin on pitkään haaveiltu.

Jouko Sarén

Kahden asian liike ry